Kaikkien sattumien isä, Paul Auster. Näytti sattumat ja niiden summat. 'Sattuman soittoa'...
Kaikkien sattumien äiti, Elämä itse.
Ei anna minun unohtaa, että sattuma paitsi soittaa, ja laulaa...
Se lurittelee, lirkuttelee,
huhuilee ja huutaa...
hikottelee ja öykkii...
Supisee suloisia valheitaan huulet korvannipukkaa hipaisten...
Otsaluun viertä hiertäen havahduttaa totisen paikan eteen...
Sattuma suorasukaisesti antaa ymmärtää, ettei anna, vaikka ymmärtäisi.
Vaikka minäkin ymmärtäisin ytimiin asti.
Ymmärrys täräyttää kumoon joka kerta, kun elämän mielikuvitus yltää yli omani...
Alan hätäillä seuraavaa sattuman väliintuloa... jota en pysty ennakoimaan...
Ja hetkellä, kun se hypähtää eteen, on päivänselvää...
koko matka tähän saakka...
Ei yhtään mutkaa eikä risteystä, jonka tarkoitus jäisi epäselväksi.
Arvoituksia ei jää ratkaisematta. Ei yksikään miksi.
Sattuma satuttaa. Vihloo. Viiltää. Kun en osannut arvata, vaikka olisi pitänyt. Että saan sen mitä toivon... kivuliaasti, kaltoin...
Voi hyvä Elämä! Millaisina palasina sinut saan... Sattuu...
Elämä viipaloi, kuutioi ja raastaa kohtaukset - en sano kohtalon! - niin hiuksenhienolla terällä, että sormenpää säästyy juuri ja juuri... ja jo sekin tekee kipeää...
Henkinen verenhukka uhkaa... Asenteen anemia saa perääntymään...
leikittelemään ajatuksella, että hylkäisin unelmani... eikä se leikki huvita...
Se sattuu...
Kyynelkanaviin koskee...
Sumun taakse näkyvyys on huono...
Kotka, Rankki, ohutta yläpilveä...
Kajaani, Tässä ja nyt, navakkaa luoteistuulta, ohi ja yli kiiruhtavaa pilvilauttaa...
Räntäsadevaroitus.
Tämä paine on niin matala etten yletä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti