Tänään 17 vuotta sitten
oli elämäni pohjimmainen päivä.
Tähän aikaan luin äidilleni
Aila Meriluodon runoja.
Tunnin kuluttua häntä ei enää ollut,
vaikka hän makasi silmieni edessä.
Itkin hylätyn lapsen lohdutonta itkua
kymmenen vuotta.
Kymmenen anteeksiantamattomuuden vuotta.
Sitten päästin äidin esiliinan helmasta irti.
Annoin hänen mennä rauhaan.
Pilven päälle istuksimaan,
olemaan läsnä
sydämeni syrjässä.
Järki neuvoi niin,
mutta tunne ei tottele,
kun rakkaudesta on kysymys.
Kaipaus ei katoa.
Ei kuudessatuhannessa kahdessasadassa viidessä päivässä ja yössä.
Tänään,
kuudentenatuhantena kahdentenasadantena kuudentena aamuna
minä äiditön,
itketän minua.
Itken äitiä
ja minua.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti