Päivän psanat

p-äätelmät, joita väkinäisesti ääntelen
p-ohdinta muistuttaa ahdinta
p-eriksiantaminen, johon päätymistä erittelen
p-uhallus uhkaa suuria unelmia
p-uutumus uuttaa olennaisen
p-ähkinä, jota purija ähkii
p-elko ellottaa ajatuksenakin
p-älkähä, tai siis p-äläs, josta haluaisin päästä, mutta äläs äläs!!!
p-salmi on pyhä... arkisen p-ostillan päätteeksi selviävä, se tuleva
p-akeneminen avautuu epäuskon akanasta mahdollisuudeksi
p-akanuus omassa uskossa
p-eruutus, jonka perun heti - perunko... peruuttamatontako...
p-itkästyminen, jota haikailen ja se itkettää
p-aljastuminen, johon on alistuttava, itsensä paljastumiseen itselle
p-uritaanuus urisee nurkan takana
p-ilkotus ilkosen alastonta totuutta ilkkuu
p-alttina peittää sen, mitä maltilla pitää odottaa
p-aatos, johon aatokseni päätyy... päättyy...

.

Rintaa vasten

Muutos vasten rintaa
vaatii lisää liikettä
suuntaan tai toiseen,
ulos uhmapäisyyteen.

Vaatii lisää liikettä,
kun jalat eivät kuule käskyä.
Ulos uhmapäisyyteen
havittelee sisin.

Kun jalat eivät kuule käskyä,
ne ryhtyvät hallitsemaan sielua,
havittelee sisin
mitä tahansa.

Ne ryhtyvät hallitsemaan sielua.
Suuntaan tai toiseen
mitä tahansa
- muutos vasten rintaa.

-

Varastettu yksinkertaisen ikävä

Saada yksinkertaisesti olla. Yksin mutta kertaisesti.
Vaatimatta.
Vastustamatta.
Vakaana ja vapaana.

Herätä aamun valon kutitellessa ohimoa. Takaraivon tunnistaessa vieressänukkujan lämmön. Päälaen levätessä rakkauden ilmavirrassa. Muistaessa mielihyvän.

Syönti, juonti, nainti ja tanssi - tanssi elämän tahdissa. Päivän pääkohdat. Sivussa juonteita. Kirjailua ja kirjontaa. Sävelsoppaa ja -sylttyä. Kuvailua, kuvitusta, kuvien huvitusta.
Draamojen kurveja ja kaaria.

Ilta jatkuu loputtomiin, lähestyy pikkuhiljaa yötä. Viipyilee, virkistää hengen. Vaipuu vähäiseksi ja vaimentaa. Kaiken turhan pois.
Viimein väsymys ilahduttaa.

Keskellä pimeintä yö saapuu ja saavuttaa. Se on kevyt. Huoleton. Hurmasta ja haaveista hurja.
Unet valaisevat. Vapauttavat vähäisetkin vaatimusten valjaat. Virittävät vapauden virvatulet. Vievät takaisin heräämisen hetkiin, joista uni ja päivä viivähdellen sukeutuvat yhdeksi.
Yksinkertaiseksi runoksi.
Runoelmaksi. Neljästä ajasta. Minua varten vierivistä.

Enkä saa vuorokausista tarpeekseni.
Onnekseni.

-

Pyykkärin illansuu

On pesty pyykki.
Pitäisi silittää,
jos haluaa rypytöntä elämää,
värien kirkkautta.

Pitäisi silittää
huolen harmaat varjot,
värien kirkkautta
vaalittava silmissään.

Huolen harmaat varjot
- turhuuksien turhuutta.
Vaalittava silmissään
valoa ja paloa.

Turhuuksien turhuutta
jos haluaa rypytöntä elämää.
Valoa ja paloa
on pesty pyykki.

-

Kehityskaarteessa

Mielenkiintoinen tutkimusmatkan kohde. Olen olen. Olen ollut. Olen.
Mutta jos minut haluaa valloittaa ja sitten jättää vain lipun liehumaan huipulle, että käyty on... Se ei riitä selitykseksi, perusteeksi niille ihmisille, joita elämääni haluan. Tai jotka elämässäni haluan mukana kuljettaa.
Se ei riitä itsellenikään.

Kun kivikkoiseen rinteeseen syntyneellä tasanteella nyt huilailen ja katselen horisontin suuntaan, esitän itselleni kysymyksen, jota en ole odottanut kuulevani... Vuoren huipulle ylettäminen, sekö on minun matkani määrä? Elämäni tarkoitus? Kuinka lähellä huippua olen? Pääsenkö sinne koskaan?
Kuinka olen edes kuvitellut kykeneväni edes puoliväliin... Tämä rinne jatkuu äärettömiin...

Innostuksen huokoinen pesusieni on saavuttanut kyllästymispisteen... Uskonko korviani? Vielä viikko sitten en olisi uskonut...
Tuntuu kuin tämä istahtamisen hetki voisikin jatkua ikuisuuteen... Ajan venymisen metamorfoosi. Ettei aika jatkuisikaan tulevaan päin, vaan lopahtaisi tähän hetkeen... tämä hetki paisuisi ja pullistuisi pysähtyneisyyteensä... kestäisi sen minkä kestäisi, sitten puhkeaisi ja purskahtaisi ajattomuuteen eikä minua enää olisi...

Vai pettäisinkö vain omat huikentelevat odotukseni? Voisinko laskeutua alemmalle tasanteelle... ja kuinkakohan paljon alemmalle? Jos ahneudelleni tulisikin loppu? Jos palaisin murrosikäisen minun kokonaisvaltaiseen elonahdistukseen: minusta ei ikinä tule mitään...

Heureka! Miten loogista kaikki onkaan!!! Synnyin jokunen vuosi sitten tähän uuteen elämään, heittäydyin elämän kannettavaksi, rakkaudellisuuteen luottaen, olin luottavainen kuin vastasyntynyt. Hatarasti nousin horjahteleville jaloilleni ja totuin seisomaan yhä enemmän pystypäin. Vastikään luulin olevani jo maailmalle lähtöä vaille, mutta murrosikähän on vielä kesken. Olen noussut auktoriteettejäni vastaan, uhmaan heitä enkä enää kuuntele heidän neuvojaan - kuin välillä vähän salaa, itseltäni... Haluan päättää asioistani itse.

Päässäni vilistelevät rajattomat unelmat, vaikken usko niitä koskaan saavuttavani. Kuten murrosikäinen minäkin aikanaan ajatteli, vakavissaan. En tiedä mikä minusta tulee isona, menenkö naimisiin naapurin tutun pojan kanssa, saanko aikaiseksi "lapsia"... miten minun käy tässä elämässä???

-

Kkkuristuksissa

sydän puristaa kipeää itkua
silmistäni poskipäille

ajatukset kyyneleistä
kerääntyvät äänihuuliin
ja muuttuvat säröileviksi säkeiksi,
            joiden luulisi olevan nyyhkintää,
                vaikka enhän minä itke
                   järjen edessä

tuleva ei näy eikä kuulu huurtuneen lasiaisen takaa
      - ehkei sitä olekaan

.

Maaksi ja vieläkin alemmas

surun pohja
      tuntuu viiltona vasemmasta rinnasta koilliseen

taiteilen huikeimman näyn
                        ja tämän hetken väliin kiristetyllä karhealla köydellä

en näe tasapainoa

      huojahtelen niin että kadotan sen minkä juuri luulin löytäneeni
                                    hädissäni pudotan sen saavuttamattomiin

       valahdan sorasta karkeaan ja kylmään maahan
             häpeilevän, harmaaksi hiutuneen hunnun viereen
             ohimoiden vavahdellessa ontuvaa rytmiä
             tiaaran helmien himmetessä tulevaa vasten

peitän kipeän kraaterin harmaanmustin havusiivin
     kirvelen koko ruumiillani

               piirrän puisen ristin taivaalle
                    yläpuolelle itseäni

-

Paikallispuudutus

Herkeämättömän valon peitossa
torkahteleva maisema, jossa asun,
se jäytää minut jähmeäksi,
enkä saa otetuksi askeltakaan.

Torkahteleva maisema, jossa asun
kurottuu vaarojen taakse,
enkä saa otetuksi askeltakaan.
Pelkoni yltää kauas,

kurottuu vaarojen taakse.
Näen, etten suostu näkemään,
pelkoni yltää kauas.
Hytisen hiljaa, kiristyn kauhusta.

Näen, etten suostu näkemään.
Se jäytää minut jähmeäksi.
Hytisen hiljaa, kiristyn kauhusta
herkeämättömän valon peitossa.

.

Helmiä kuussa

korvat harhailevat,

eivät usko kuulemaansa,
kun helmikuu hipoo hetkellisiä totuuksia

pakkasen kireys puristaa esiin
huuran ohuet, salassa pysyneet kaipaukset

nekin, joita ei auringon hämätessä suostunut huomaamaan

sydämen posket ovat paljaat

- paljauttaan hämmentyneet
pyrkivät punoittamaan

odottavat elämän kämmenen lyöntiä

- paluuta kevääseen,

jolloin valo taas saartaa sen kipeimmän, 

rakkauden raadollisuuden,
koleisiin kammioihinsa

-

Ristien riita

Silmien taakse syttyy
yhtä aikaa valo ja kipu.
Mahdollisuus ja kauhu
lyövät toisiaan avokämmenellä.

Yhtä aikaa valo ja kipu
tulevat päällimmäisiksi,
lyövät toisiaan avokämmenellä,
paijaavat pipin pois.

Tulevat päällimmäisiksi.
Kaipaavat pinnan alle.
Paijaavat pipin pois
järjestäessään tämän kohtauksen.

Kaipaavat pinnan alle,
mahdollisuus ja kauhu.
Järjestäessään tämän kohtauksen
silmien taakse syttyy.