Olin kadottamassa uskon, vajoamassa uskon puutteeseen. Usko kävi vähiin, niin vähiin, etten uskonut sen enää vähemmäksi käyvän. Voivan käydä. Mutta olisi se pahemmaksikin voinut mennä, huomaan nyt. Olin vasta alkumetreillä, tajuamassa, että usko on vähissä. Olen niin hätäinen uskon menettämisenkin suhteen. En malta odottaa, että se kävisi vähiin vähiin. Hiipuihan se toden totta, mutta loppumassa totaalisesti... Siihen prosessiin tarvitaan aikaa, pitkää aikaa.
Olen uskoissani vahva. Uskon puutteeseen en jaksanut taaskaan uskoa, kovinkaan pitkään.
Niin uskoton kuitenkin jo olin, että elämä päätti näyttää. Näyttää mielikuvituksensa määrän. Ja laadun. Sai minut haukkomaan henkeä. Ihminen saa mitä toivoo, kunhan malttaa odottaa. Ihminen saa enemmän kuin toivoo. Heti kun tuntee menettäneensä uskonsa lopullisesti. Kun ei jaksa enää uskoa ja toivoa. Kun haaveet tuntuvat haaleilta. Kun päättää olla toivomatta. Tyytymään tähän tässä ja nyt. Ettei tarvitsisi tehdä mitään. Sydämelleen ainakaan. Ainakaan avata sitä. Auki.
Senkin elämä halusi näyttää, että sydänmagneettini korjausliikkeet ovat edelleen kesken. Sitä on syytä edelleen suunnata toisin. Samoja vanhoja asioita kohtaan edelleen. Vaikkakin huikean erilaisessa paketissa tällä kertaa, päällisin puolin. Mutta ei aikaakaan, kun huomaan tutut kasvot ja kaavat.
Päätelmä on valmis: minun ei tarvitse tehdä mitään. Sydämeni saa pitää kypäränsä. Hamaan tulevaan. Kurkin hämärästä ovenraosta ja pelkään. Luullen, että tämä oli nyt tässä. Mitään ei enää tule. Olen saanut sen, mitä saatavissa on ollut. Tai on (fut.). Varattuna minulle. Mitään ei tule olemaan enää. Mitään sydänasioita. Olen sydänkohtaukseni saanut. Yhden vuosikymmenten jysärin, monen monta pienen pientä. Tämä vastikään kohdattu kohtaus on elintärkeä sähköshokki. Hetkeksi sydän turvottaa rinnan, sykkii sielun ilmoille. Elähdyttää minut. Sen jälkeen se saa taas olla käppyrässä ja hiljaa, visiirin takana viileässä. Mutta elossa se on.
Voi minua.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti