Aattoaamuna äiti imuroi neulaset lattialta.
Minut käärittiin suloisenpunaiseen lahjapaperiin Toivelinnassa,
jossa synnyin.
Olin kallisarvoisin lahja
tuberkuloosista selvinneille äidille ja isälle, parantolan käytävällä kohdanneille
- elämän merkki,
elämän jatkuvuuden merkki,
josta eivät sairautensa aikana olleet uskaltaneet edes haaveilla.
Minua pyöriteltiin, paapottiin, hellittiin ja ihasteltiin.
Olin taivaanlahja, vaikkeivät he jumalaan uskoneetkaan.
Äiti on minun suurin lahjani.
Äiti, jonka lempeät sanat pyyhkivät pois kaikki arjen harmit.
Äiti, jonka sylissä oli aina lämmin.
Äiti, jonka suojelevat, hyväätarkoittavat sanat ulottuivat kauas, aina sinne missä olin.
Melkein neljäkymmentä vuotta äiti piti minua sylissään kuin aarretta.
Äiti imuroi neulaset lattialta.
Äiti oli jouluihminen.
Äidissä joulu oli joka päivä.
Äidin lahjat olivat kuusen alla niin kauniissa paketeissa, ettei niitä olisi raaskinut avata
ja kuitenkin ne halusi avata heti, sillä ne lahjat oli jokaiselle mittatilauksena,
rakkaudella harkittu,
sydämen kyllyyteen kääritty.
Sain äidiltä rakkauden sanoihin,
joka joulu kirjan, kaksi, kolmekin.
Äiti antoi minulle runouden rakastajan lahjan.
Antaisin sinulle kukkasen
mutta niitä on täällä niin vähän
vain oravalle marja ja ketulle leipä.
(Risto Rasa)
Äiti kuoli marraskuussa -95.
Tiimarin kasseista löytyi joulun tuntua seuraavan joulun tarpeisiin.
Pakastimessa muhi englantilainen joulukakku, elokuussa paistettu.
Komeroissa oli joululahjoja jokaiselle.
Äiti imuroi neulasia pois polultani.
(Kainuun Lausujien jouluesitys "Nyt on riemuni löytää kuusi" 2011)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti