Yksinäisyys kuvottaa pihamaan pimeäksi.
Pimeän paremmalla puolella on valo.
Valon vetovoima.
En vastusta valostumista, mutten jaksa yksin raottaa taivaankantta.
Eikä kukaan tee sitä puolestani.
Ei kukaan.
On odotettava käsivarsien voimaantumista.
Rintakehän röyhistymistä valkoisen ryhdikkään ruusun kaltaiseksi.
Olkapäiden uhmakasta tahdonvoimaa.
Korskeat kourat avatkoon taivaankanteen rakosen.
Harvassa kuusikossa kahlaavan on
nähtävä kuun kulmalla oleva ovi,
että hämärtyvä usko säilyisi elossa.
Kun kuu kohtaa kirkkaamman kulmansa,
valovoima tunkee taas juurensa maahan.
Säteet muuttuvat kertarysäyksellä aurinkoisiksi.
Raottunut ovi pysyy auki niin kauan, että
säteet löytävät minuun.
Valosta keventyneenä sormet piirileikkivät
paperilla tip-tap, tipe-tipe-tip-tap.
Auringon vapauttamat silmukat saavat kerääntyä
kirjaviksi jonoiksi ja riveiksi, kiemuroiksi ja kasoiksi.
Nuottiviivastoilla so-mi-so la-la-la
rytmittää sormet, varpaat ja sielun uusiin hallitsemattomiin tahtilajeihin.
Valloittavan valon lumoissa
taivasosastolle nro 7 varatut paikkaliput ehditään lunastaa.
Vielä kerran.
Avaudu taivaankansi.
Kahdesti,
sillä taivaanpankollakin on yksinäistä valaistua yksin.
Taivas raukene!
Luovuta!
Luo rako!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti