Olen ollut mustelmilla.
Kolhinut itseäni ihmisiin.
Vuodattanut verta nenästäni,
vihaista visvaa sisuksista.
Pieraissut ihmissutta silmään.
Olen ollut vaaleanpunelmilla.
Ulottunut ihmisten kosketuksiin.
Vuotanut sulaa suklaata,
mansikkakiisseliä, sitruunasorbettia,
kirsikkanektaria, lähdevettä ja lumumbaa.
Käynyt kuumana kuin kosmonautti kuussa.
Olen ollut kalpeudesta harmaa.
Kuunnellut kohtalokasta inhimillistä häpeää,
häiritsevää huohotusta korvan juuressa.
Vuottanut vieläkin pahempaa,
viimeistä voitelua,
vaaraa enemmän kuin vaaksan verran.
Nähnyt maan mustenevan, ja taivaan.
Olen ollut valkeutta.
Laskeutunut syvimpään hyvään.
Vuollut kultaa ja hopeaa,
tinasotilaita ja kuparikattoja.
Vuorannut sängyn sametilla,
silittänyt lakanat silkiksi,
täyttänyt tyynyjä tunnelmilla.
Huomannut kellon käyvän onnen ajasta onnen aikaan.
Olen värissyt kaikissa väreissä
sateenkaarissa ja spektreissä
loppumattomissa fraktaaliavaruuksissa.
Tuntenut itseäni, ja sen, mikä minussa on.
Olen elänyt kuvissa, sanoissa ja mielentiloissa.
Antanut ajatella itseni.
Kaksin käsin.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti