Hämmästelen päivittäin ihmisiä, jotka kykenevät katsomaan sivuun. He liikkuvat ikiomassa harmaassa harsossaan, näkymättömässä burkhassa, josta ei näy edes silmiä. Tai ainakin he kuvittelevat niin. Fyysisesti he ohittavat minut vajaan metrin päästä, mutta hengessään he ovat ylhäisesti yksin. He osaavat olla myös kuulematta. Tai ainakin olla reagoimatta ihmisääneen. Tervehtivään sellaiseen. Jotkut oppivat sen jo alakoululaisina. Joka kerran olen ohikulkevasta kuuromykästä yhtä ymmälläni. Kanssaihmisten noteeraamattomuudesta. Muiden ihmisten totaalisesta mitätöimisestä.
Olen nähnyt sitä kaduilla, tilaisuuksissa, tilanteissa ennenkin, mutta nyt ollaan samoissa kymmenissä neliöissä jotain vastavuoroista vaille. Rahan vastaanottamista vähimmillään. Myyjätär on silti silkkaa ilmaa, kunnes kassalle tultua ollaan kärkkäitä vilkuilemaan vihaisesti, jos myyjää ei näy samalla sekunnilla. Sitäkään pyyntöä ei katsota kohti, vaan jonnekin epämääräiseen ärsyyntyneeseen suuntaan. Vihdoin myyjän läsnäolo on tarpeen.
Niinä hetkinä minun on vaikea olla ajattelematta, että "vielä kerran saat sitä mitä tilaat", vaikka kasvoillani pysyy mitä ystävällisin hymy ja teatraaliset kohteliaisuudet kohdistan hetkellisesti kuulonsa ja näkönsä takaisin saaneeseen kuuromykkään. Mutta niitähän hän ei kykene erottamaan aidoista.
Sen kun vielä joku kertoisi, että mitä ne oikein ajattelee ohikatsoessaan, ne kuurosokeatmykät...
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti