Ikkunasta tulviva valo ahdistelee. Luonnonvoimat vaativat, että olisi ryhdyttävä toimiin. Jos siis olisin hyvä ihminen.
Mutta.
Minäpä olen saamattomassa, hengettömässä, alakulottuvassa mielentilassa. Haluaisin palata takaisin pimeään. Seuraava luonnollinen pimeä on tulossa, tiedän, mutta se ei lohduta minua nyt. Haluaisin olla omassa matalassa rauhassani. Haluaisin pidättää itselläni oikeuden olla pimeänä silloin kun olen sitä vaille. Valaistua silloin, kun tarjoutuu tilaisuus, muu kuin auringonkierron pakottama. Hämärtyä ja hämärtää uskot ja toiveikkuudet oman pimenneen epätasajakoisen valssini tahtiin...
Valo on niin läpitunkeva, ettei vuoden karsta lasissa estä sitä änkeämästä omin luvin tänne, minun omalle maalleni, hämäränhyssyyn... Eikö pimeän pitäisi olla saavutettu etu? Valon pakkovalta pakottaa päätä. Miksi minun pitäisi olla valmiina vastaamaan luonnon määrittämiin mielentiloihin... kevääseen, uuden kasvun aikaan... vaikka ullakon tunkka haisee omalta elämältäni juuri nyt... ainakin vielä hetken, tai kaksi... tai kymmenkunta...
Viiden vuoden yhtämittainen valo vaatii verojaan... Haluan katsoa varjojani. Haluan nähdä ne tarkemmin, tuntea ne kropassani, tahriintua niiden piintyneestä hämärästä...
Vedän sälekaihtimeni tiukasti kiinni. Haluan maatua, muhia vielä lumen alla, tulla tunkioksi, josta voin, eräänä suostuvaisena aamuna ammentaa multaa juurteni suojaksi.... sitten kun haluan valita valon.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti