Tähti entää

sinisenmustalla parketilla
kuiden ja tähtien
tuhatvuotinen tanssi

joku vetää valkeaa viivaa
taivaankanteen
kadotakseen pois

eikä kukaan huomaa
tyhjäksi jäänyttä paikkaa
yötaivaalla

Kuu, emoni )

Kuu,
runoraukkojen hopeainen lähde,
merimatkojen ulottumaton kohde

Kuu, emoni,
levittää siipensä
katsoo kaukaa
hyräilee

Silitän veden pintaa
kämmeneeni tarttuu sanoja

suojatakseen minun suruni,
kalleimpani

Kuuemo lepyttää
otsalle kuluneet kaipuun arvet
solisluideni sortuneet siivenjuuret
kauhusta kirskuvat kupeeni


Kuu ja minä
me yksin

Pilkuttamisen vapaus

Kovin ovat neulaset pistelleet jalkapohjia sillä polulla, joka on johtanut Huotilaisen Sallin koulusta tänne Kirjallisten - Kirjaimellisten?! - Vapauksien Maassa sijaitsevan taloni portaille. Vai liekö jo olen tuulikaappiin astunut...
Runoilijatarystäväni Kynättäret ovat kannustaneet minua luottamaan omaan ääneen ja samalla neuvoskelleet, kuinka runossa voi ja melkein pitääkin sanoa sanottavansa omin kuvin eikä kaiken tarvitse olla niin mahdollista, oikeesti. Kummun Essi ohjasi polun alkupäähän jo vuonna 2007 kehottamalla kirjoittamaan sitä ihtiään. Meni monta aikaa ennen kuin se minulle aukeni enkä ihan vieläkään tiedä mitä se on... mutta harjoittelen...
(Ja kukapas se siinä taas sivulauseessa kuvaan mukaan änkeää, pikkuruikkuinen perfektionistihan se siellä tunkee vahvoilla juurillaan pintaan...)

Salli istutti minuun, ja muutamaan muuhunkin hakalanlukiolaiseen, sisäisen punakynän, josta on ollut paljon hyötyä monessa paikassa. Virkamiehenä kirjoitetuissa lausunnoissa se oli suoranainen etu. Niissäkin kyllä pukkasi jo pientä luovuudenkäpyä, mutta pysyipähän kuitenkin kurissa. Kun viime päivinä olen laitellut kirjallisuusterapia-lopputyöhöni pilkkuja ja varsinkin pisteitä kohdalleen, olen huomannut itsessäni muutoksen, josta olen aika ylpeä. On kivulloista kiinnittää huomiota johonkin niin epäolennaiseen kuin muodolliseen muotoon. Nooh, kyllähän runojakin kirjoittaessa nyhverretään loppuviimeksi joka ainoan sanan ja kirjaimen kohdalla, ettei jää yhtään ylimääräistä jäljelle - opetti sanataideammattilainen Teija -  mutta silloin on kuitenkin kyse enemmän sanottavasta kuin sanomisen teoreettisesta muodosta.

Väliin on mahtunut paljon. Kirsi Pihan netti-Lukupiirissä kohtasin Thomas Bernhardin Hakkuun. Joka oli niin helppo lukea, vaikkei pisteitä ja pilkkuja tainnut olla lainkaan... (Kirja oli muutenkin loistava.) Olen tunkenut omiin teksteihini niiiiiiin paljon pisteitä, ettei äärtä ei määrää. Kolmen pisteen -syndrooman vallassa suorastaan ollut.

Ennen kuin astun peremmälle talooni odottelen vielä lopputyöohjaajani viimeistä sanaa, jonka jälkeen voin sanoa 'hilirimpsis ja sileä tie!' . Tässä talossa saan kirjoittaa oman sisäisen mielioppini mukaan. Hallelujaa! Kiitetty kiitetty kiitetty!

Ensimmäinen ilta.

Istun tässä Mantelipuutalon portailla ja ihmettelen. Tulin, tein ja toteutin sen, mistä olen haaveillut jo monta vuotta.
Olen rakentajien sukua. Talon peruskivi on vihdoin muurattu tälle paikalle. Muokkailen huoneita pikkuhiljaa. Huonejärjestys on vielä epäselvä, mutta pikkuhiljaa kaikelle omalle löytyy paikka.

Vastaanotan sen, mihin olen valmis. Elämä on paras logistikko, minkä tiedän. Olen uskoissani vahva.

Rappuset on laastu, ovet ovat sepposen selällään. Lattialankut narahtelevat. Verhot hulmahtelevat ikkunoissa. Pönttöuuni loimottelee lämpöä... Ryhdyn siis taloksi.

Mantelipuutaloni heräilköön henkiin. Pöydällä on ruukullinen toiveita ja komerossa rasiallinen suunnitelmia. Vaikka varsinainen toiminta on aloitettu toisaalla, tämä on kaiken sydän.  Minun sieluni siirtyy näiden seinien sisälle.

Istun vieläkin rappusilla. Varaudun katselemaan tähtitaivasta ja kun näen tähdenlennon...