Seitsemän vuoden yksinäisyys

Mikä on tämä hetki? Mitä tästä pitäisi ajatella? Mitä pitäisi ajatella ylipäätään, kun loppuu uusi vuosi, siis tämä yhtäkkiä vanhaksi osoittautunut...

Kun loppuu seitsenvuotiskausi, septimaali, joka on ollut suurelta osin täysin, hämmästyttävän, uskomattoman erilainen kuin olisin ikinä voinut kuvitella, aavistellakaan, edes sinnepäin, tänä päivänä vuonna 2004. Keskussairaalankujan yksiössä. Yksin. Yllättäen. Itseni. Totaalisesti. Saati muut.

Tilinpäätöksen aika. Saldon laskemisen aika. Synninpäästön aika? Kiitoksien aika. Katumisen aika? Kiitollisuuden aika. Aika vetää yhteen tämän elämän pros&cons? Suunnitelmien kriittisen tarkistamisen aika? Unelmien tarkistamisen aika. Aika hyväksyä. Aika hylätä? Aika...
Aika katsoa aikaa suoraan silmiin. Aika olla ajan kanssa.

En voisi - haluaisi? - uskoa, että on mennyt seitsemän vuotta.  Muisti ei tahdo riittää kauas seitsemän vuoden päähän, saati sen taakse. Muisti on niin hapero, että täytyy laskea onko näitä vuosia ollut jo seitsemän:
2005 vapautumisen ja häikäistymisen vuosi
2006 pomon ja lavean maailman vuosi
2007 psykodraaman ja oivallusten vuosi
2008 huikaisevan sapatin ja löytämisten vuosi
2009 sapatin toinen ja eksyksissä olon vuosi, vai oliko?
2010 etsikkoajan toinen ja nimettömältä tuntuva vuosi
2011 joidenkin unelmien täyttymisen ja realismien kohtaamisen vuosi
Vakuutun seitsemästä vuodesta. Minun on vakuututtava. Ilmiselvästi. Niitä on ollut seitsemän. Seitsemän nopeasti ohimennyttä ja samalla niin hidasta vuotta.

Ja nyt?
Siis entä nyt??
Mitä nyt???

Suden hetki?
Tyhjän paperin nautinto?

Kolmen pisteen vuosien jälkeen seuraa... Seuraa???

Tyyntyvää

mies
muuttunut mies
mies muuttunut toiveesta, haaveesta, unelmasta
                       puheeksi
                       omaksi puheeksi, jota en tavoita
                                      puheeksi, jota en enää ymmärrä
                                      puheeksi, joka on tyhjyyttään hämmästeleviä sanoja

mies
elämäni mies
elämä muuttunut miehettä tyyneydeksi
                                 tyyneydeksi, josta ei olekaan enää kiire toisaalle
                                 tyyneydeksi, joka syttyy kiihkoksi elämän sivuseikoista
                                 tyyneydeksi olla             
       
Tyynimeri
elämän avaruus

Lennolla

roikun taivaalla kuin tähti

lennähdän puoleen väliin taivasta
pysähdyn

     tuikin oikealle
     vilkutan vasemmalle

              - ei mitään

livahdan ylös
luikahdan alas

kurkin länteen, kaakkoon
                joka yö uusi suunta

             - ei mitään

notkun
riudun
rupsahdan

              twink - twink - twink

himmenen

ja kohta minua ei enää ole
kuin vanhentuneessa tähtikartassa

Kasassa

tyhjän myötä
tilaan kerääntyneitä kasoja

   koko viikon tiskit
   koneellisittain puhdasta silittämätöntä pyykkiä
   keskeneräisyyteen unohdetut sukat
               ja rautalankoihin pujotetut kodittomat helmet
   edellisten produktioiden jälkeenjääneet paperit
   alennusmyyntirekeistä ostellut turhat hepenet
   postimyynnistä löydetyt musiikilliset helmet

                           sohvan valloittanut turvatyynymeri
                             yksin itketyt lohtuelokuvat
                               vatsan ja sydämen suojaksi kertynyt makea ja suolainen
                                 runot
                                   Mantelipuutalon tulevat vuosikertomukset
                                 
                             mieleen kertynyt maltti
                                                       usko ja toivo
       

käperryn tähän aikaan
kasaannun edellisten elämieni reliikiksi 
                      muistoksi menneille    

Koditon

Tämä pimeästä toivoton aika

on saanut minut huoaten hiljenemään,
hiipumaan sohvan tyynymereen

mieli piipahtelee kiertomatkoille
                           menneisiin

      unissa
          tutut vuosien takaa
          tuovat viestejä,
                           juuristani, jotka löytyvät vain ajatellen

          niitä paikkoja, aikoja ja ihmisiä ei minulle enää ole


Tässä kodissani olen koditon

            kaipaan kyynelissäni kotiin,
                           jota ei vielä ole


           elohiiri sykkii silmän reunalla
                      ilmoittaa uskon ja toivon olemassaolosta


Mantelipuutalolle varattu tontti löytyy
       

Kypäräpakko

Ennen pisteitä tulee aina puolipisteitä.
Eilinen puolipiste - Shemeikan piirustama - piti minua hereillä pitkään yöhön.

Mietin sydämelläni olevaa kypärää.
Seitsemän vuotta olen pitänyt sitä tiiviisti.
Aluksi se oli tietämätöntä, uskomatonta. Luulin pitäväni sydäntäni apposen auki, mutta sillä olikin tiivis, tuplatarkastettu kypärä.
Sitten tuli sydän, joka yritti sinnikkäästi ja pitkään saada minut ottamaan kypärää pois päästä, tai raottaa edes vähän visiiriä. Pistin hanttiin kaikin voimin. Kypärä pysyi tiukasti. Ääneen lausuttuna.
Ja tuli sydämiä, jotka vähän kilkuttelivat kypärän kiiltävää pintaa, mutta kypärän poisotto ei tullut mieleenikään, ja täytyy myöntää, etten huomannut sen olemassaoloakaan.
Vuosi sitten tein päätöksen ottaa kypärän pois heti, kun seuraava sydän tulee näköpiiriin. Nostin visiiriä ylös ja kuulutin kaikkialle, että kohta heitän kypärän huit' helkkariin, käy miten käy. Sydän tuli. Ja kun mutkan takaa ilmestyi (toivoen?) aavistetut kolme pistettä, läväytin visiirin suitsait' sukkelaan kiinni, ja huokasin helpotuksesta. Ei tarvinnut altistaa rakasta sydänparkaani kolhuille. Suostua mahdollisiin kompromisseihin sydämen asioissa; näin sen kiteytti sisaren sydän.

Viime yönä näin luonnoksen hautakirjoitukseeni: "Hän kuoli kypärä sydämellään."
Mistä sen kypärän itselleni oikein hankin? Laadin lakikokoelmani ja sen asetusosaan selitin sydämelleni kypäräpakon... Miksi???
Miäkö muka rohkea nainen, kypärä sydämen suojana... Kuka näyttää minulle naulakon, jonne kypäräni voisin unohtaa...

Mustalaisen kirous kaikuu kypärän kuulokkeissa: 'Toivottavasti saat, mitä toivot.'

Löydetty

Löydetty selitys, joka oli jo ennen kuin selitys annettiin.
Löydetty elämänasenteeksi onnellisuus, joka on onnellista silloinkin, kun elämän tasamaa uuvuttaa.
Löydetty Faure'n Pavane - hidas, arvokas, tasajakoinen kulkuetanssi - hetkeä ennen kuin mieli tavoitti tunnelman.
Löydetty kirpparilta vanhantavarankaupasta löydetyn enkelin pikkusisko, ensimmäinen enkeli on teillä tietymättömillä.
Löydetty uuteen seitsenvuotiskauteen sopiva - kolmesti koehaisutettu - hajuvesi, joka odottaa noutamista Sokoksen hyllyllä.
Löydetty yhteinen yhtäkkinen sanojen sanomaton yhteys ja pystytetty näkymätön teltta vain sitä varten keskelle joululahjoista ahdistunutta asiakaskuntaa.
Löydetty joulurauha Linnantauksen kirkon salista, paperitehtaan viiran suojeluksesta.
Löydetty omenaglögi, Xantella terästetty, ja kuultu, että mustikkaglögi vetää sille vertoja.
Löydetty sininen lanka, mutta punainen lanka kiemurtelee nurkkien takaa ja komeroiden kautta, näkymättömissä, harmaina haavistuksina.

Löydetty Mantelipuutalon portaille pitkästä aikaa.
Löydetty tähti, nostokurjen nokassa nuokkuvasta kuusenlatvasta.

(kaukaa hakien mukailtu Jukka Viikilän runoa)

Äiti imuroi neulaset

Aattoaamuna äiti imuroi neulaset lattialta.

Minut käärittiin suloisenpunaiseen lahjapaperiin Toivelinnassa,
jossa synnyin.

Olin kallisarvoisin lahja
tuberkuloosista selvinneille äidille ja isälle, parantolan käytävällä kohdanneille
- elämän merkki,
  elämän jatkuvuuden merkki,
josta eivät sairautensa aikana olleet uskaltaneet edes haaveilla.

Minua pyöriteltiin, paapottiin, hellittiin ja ihasteltiin.
Olin taivaanlahja, vaikkeivät he jumalaan uskoneetkaan.

Äiti on minun suurin lahjani.
Äiti, jonka lempeät sanat pyyhkivät pois kaikki arjen harmit.
Äiti, jonka sylissä oli aina lämmin.
Äiti, jonka suojelevat, hyväätarkoittavat sanat ulottuivat kauas, aina sinne missä olin.
Melkein neljäkymmentä vuotta äiti piti minua sylissään kuin aarretta.

Äiti imuroi neulaset lattialta.

Äiti oli jouluihminen.
Äidissä joulu oli joka päivä.
Äidin lahjat olivat kuusen alla niin kauniissa paketeissa, ettei niitä olisi raaskinut avata
ja kuitenkin ne halusi avata heti, sillä ne lahjat oli jokaiselle mittatilauksena,
rakkaudella harkittu,
sydämen kyllyyteen kääritty.

Sain äidiltä rakkauden sanoihin,
joka joulu kirjan, kaksi, kolmekin.
Äiti antoi minulle runouden rakastajan lahjan.

      Antaisin sinulle kukkasen
      mutta niitä on täällä niin vähän
      vain oravalle marja ja ketulle leipä.
                                            (Risto Rasa)

Äiti kuoli marraskuussa -95.
Tiimarin kasseista löytyi joulun tuntua seuraavan joulun tarpeisiin.
Pakastimessa muhi englantilainen joulukakku, elokuussa paistettu.
Komeroissa oli joululahjoja jokaiselle.

Äiti imuroi neulasia pois polultani.


(Kainuun Lausujien jouluesitys "Nyt on riemuni löytää kuusi"  2011)

Valoa valoa valoa

Yksinäisyys kuvottaa pihamaan pimeäksi.

Pimeän paremmalla puolella on valo.
Valon vetovoima.

En vastusta valostumista, mutten jaksa yksin raottaa taivaankantta.
Eikä kukaan tee sitä puolestani.
Ei kukaan.

On odotettava käsivarsien voimaantumista.
Rintakehän röyhistymistä valkoisen ryhdikkään ruusun kaltaiseksi.
Olkapäiden uhmakasta tahdonvoimaa.
Korskeat kourat avatkoon taivaankanteen rakosen.

Harvassa kuusikossa kahlaavan on
nähtävä kuun kulmalla oleva ovi,
että hämärtyvä usko säilyisi elossa.

Kun kuu kohtaa kirkkaamman kulmansa,
valovoima tunkee taas juurensa maahan.
Säteet muuttuvat kertarysäyksellä aurinkoisiksi.
Raottunut ovi pysyy auki niin kauan, että
säteet löytävät minuun.

Valosta keventyneenä sormet piirileikkivät
paperilla tip-tap, tipe-tipe-tip-tap.
Auringon vapauttamat silmukat saavat kerääntyä
kirjaviksi jonoiksi ja riveiksi, kiemuroiksi ja kasoiksi.
Nuottiviivastoilla so-mi-so la-la-la
rytmittää sormet, varpaat ja sielun uusiin hallitsemattomiin tahtilajeihin.

Valloittavan valon lumoissa
taivasosastolle nro 7 varatut paikkaliput ehditään lunastaa.
Vielä kerran.

Avaudu taivaankansi.
Kahdesti,
sillä taivaanpankollakin on yksinäistä valaistua yksin.

Taivas raukene!
Luovuta!
Luo rako!

Kahdeksan marginaaliin merkittyä

Haastatin itseni Lyrähtäneen kynättären tunnustuksista... jonka himalainen haastoi... jonka haastoi Maijja...
Luin sitä varten febuun kirjoittamani muistiinpanon, 124 asiaa listassa 'Jos nyt en mitään muuta, niin olen ainakin tehnyt näitä elämäni aikana'... Mikään ei tuntunut erityiseltä... kertomattomalta... vain tutulta minulta.

Mutta.
1. Puristin kiitollisuuttani Jörn Donnerin lämmintä, pehmeää kättä, ja hymyilin kauneimman hymyni.
2. Vaikka olin juuri pääsemäisilläni ihanan, ihailemani, kauan haaveilemani miehen vuoteeseen, vedin housut takaisin jalkaan.
3. Lauloin Veronan Areenalla pätkän "Va pensiero'sta".
4. Tommy Tabermann halasi ja suuteli minua lämpimästi poskelle kiittäen siitä, että toimme hänelle takaisin runon "Tämä on se kohta".
5. Poljin humalaista jalkaa ja ärhentelin tallinnalaisella poliisiasemalla - miehen tähden - mutta pääsin uhittelustani huolimatta pois. Toisinkin olisi voinut käydä.
6. Olen harrastanut villasukkaseksiä. Monesti.
7. Kaj Chydenius sanoi minulle Vanhan Jokelan pöydässä, että olen maailman kaunein nainen, ja niin älykäs, runoudesta keskustellessamme. Uskoin häntä.
8. Olen laulanut duettona Kotiviinin mikkeliläisessä karaokebaarissa.

Hiihtimet

Kun kohtasin Lyrähtäneen kynättären hiihtelemässä, pistin muistojeni sukset jalkaan itsekin.

Hiihtäminen on minulle talvisia kuvia menneissä ja tulevissa päivissä. Ehkä öissäkin.

1. Hiihtämisen merkkihenkilöni on isä. Kun sukset piti viedä kouluun hän huolehti, että suksien pitävyys ja luistavuus oli kunnossa. Hänelle se oli kunnia-asia.
Jo edellisenä iltana isä kuunteli säätiedotuksen ja otti esille sopivat suksivoiteet. Aamulla voidellut sukset odottivat rapun pielessä leveällä kumilenkillä yhteenliitettynä ja sauvat kantimina, jotta ne olisi helppo kantaa kouluun. Pienessä pussissa oli varuilta toinen suksivoidepurkki, jos keli sattuisi äkkiä muuttumaan. Ohjeet oli annettu, miten hätävoitelu suoritetaan.
Hiihtämisen mukavuus tai raskaus ei koskaan johtunut suksien lipsumisesta tai paakkujen kerääntymisestä pohjiin.

2. Isä oli hiihto-asioissa isistä parhain. Hän vei naapuruston tyttölauman hiihtoretkille - huolehdittuaan heidänkin suksistaan sen verran, etteivät ne liikaa lipsuneet. Ylämäissä hän jäi jonon viimeiseksi ja laittoi suksensa aura-asentoon, ettei edellä hiihtäjä valunut taaksepäin, jos voimat eivät tahtoneet riittää. Alamäissä hän ohjasi hiihtäjiä laittamaan polvet koukkuun ja sauvat oikeiin asentoihin, ettei tarvitsisi pyllähdellä suotta, isommissakaan laskuissa.

3. Entisessä elämässäkin hiihtäminen liittyy mieheen. Mieheni ei hallinnut niin hyvin suksipolitiikkaa kuin isä ja sain välillä aiheen kiukutella keliin sopimattomista suksenpohjista. Ongelma ratkesi, kun hiihdimme leveillä metsäsuksilla umpimetsässä. Minulla oli anopilta perityt punaiset tunturisukset - monilla tuntureilla hiihdetyt.
Hangelle pystytetyn nuotion ääressä istuessani rakastin kanssahiihtäjääni. Metsän sylissä olimme hikisinä ja uupuneina yhtä ja samaa.

4. Kun muutin Kainuuseen, kuvittelin ostavani itselleni sukset. Ensimmäisenä talvena en ehtinyt, toisena en tohtinut ja kolmantena... Olen asunut kuusi vuotta hiihtämiselle suotuisissa maisemissa hiihtämättä.

5. Tai olenhan miä hiihtänyt kerran. Sopentuvalla Pirkon suksilla. Sopenjärven jäällä muutaman sata metriä suuntaansa.
Niin, ja kuuluihan talvisiin tyky-päiviin myös ryhmien välinen moniottelu, jossa yhtenä lajina oli kolmisinhiihto. Kisaympyrä hiihdettiin kolmenhiihdettävillä hikilaudoilla huikeaa vauhtia. Kisa oli naurettavan totista. Voitimme - ITUryhmänä - hiihto-osuudenkin monta kertaa.

6. Ristiinan mökillä 70-luvulla serkuillani Ipillä ja Sepellä oli vesisukset. Niillä hiihdettiin poikien vauhdikkaan, omatekemän oliivinvihreän pikaliipparin perässä. Hevosvoimia oli varmaan 20, tai enemmän.

7. Opiskelutalvena 1983-84 asuin Laajavuoren kupeessa. Kävimme porukalla laskettelemasssa. Rinnettä alastuleminen hankea myöten oli vapaudesta hurmaavaa, mutta vaikka monesti myöhemmin haaveilin uusinnoista, se vain jäi.

8. Haaveilen hiihtämisestä järven jäällä kirkastuneessa auringonpaisteessa. Ja öisessä pakkaskuun kuunvalossa. Rannassa paistettavasta nokimakkarasta ja kuumasta jalokaakaosta. Ajasta, joka leijuu ajattomana ilmassa vain meille.