Makuuhuoneen muodonmuutos

 makuuhuone
- vuoteeni koti

lähdettyäsi huone viilenee,
                vuode suurenee,
                hetki tyhjenee,

                odotus hiljenee,
                tuleva hämärtyy


makaan sänkyäni yksin
sepitän sille satuja

ajatus raikastuu, rikastuu

tunnen kaiken sen tilan, joka jää jäljelle, kun patja painuu maan tasalle
ja peitto kohoaa poutapilveksi vuosien ylle

-

Henki

Hän on mielen laitamilla.
Kotini henki.

-

Paljaana

yöpuku riisuu minut alasti
selvittää
selittää sen,
miksi on nyt näin,
mitä näen elämästäni
olen auki itseni nähdä
ylös asti

-

Al hullah!

Hullahtavat ajatukset
lymyilevät pitsiverhojen takana.

Sallisinpa vienon vaaleanpunaisen ja tulisen oranssin
törmätä täyttä haipakkaa
keskelle rintakehää roihuksi,
poskille rivakaksi punaksi,
mandoliinin soitoksi korvan juureen.

Olen varautunut hullahduksiin
heittääntyneenä tyynykasaan,
turvaan.

Naarmut, närästykset, nipistykset,
kutinat, kitkat, havahdukset,
mustelmat, harhat, huimaukset...

En pelkää teitä!

-

Värillistä elämää

Olen ollut mustelmilla.
Kolhinut itseäni ihmisiin.
Vuodattanut verta nenästäni,
vihaista visvaa sisuksista.
Pieraissut ihmissutta silmään.

Olen ollut vaaleanpunelmilla.
Ulottunut ihmisten kosketuksiin.
Vuotanut sulaa suklaata,
mansikkakiisseliä, sitruunasorbettia,
kirsikkanektaria, lähdevettä ja lumumbaa.
Käynyt kuumana kuin kosmonautti kuussa.

Olen ollut kalpeudesta harmaa.
Kuunnellut kohtalokasta inhimillistä häpeää,
häiritsevää huohotusta korvan juuressa.
Vuottanut vieläkin pahempaa,
viimeistä voitelua,
vaaraa enemmän kuin vaaksan verran.
Nähnyt maan mustenevan, ja taivaan.

Olen ollut valkeutta.
Laskeutunut syvimpään hyvään.
Vuollut kultaa ja hopeaa,
tinasotilaita ja kuparikattoja.
Vuorannut sängyn sametilla,
silittänyt lakanat silkiksi,
täyttänyt tyynyjä tunnelmilla.
Huomannut kellon käyvän onnen ajasta onnen aikaan.

Olen värissyt kaikissa väreissä
sateenkaarissa ja spektreissä
loppumattomissa fraktaaliavaruuksissa.
Tuntenut itseäni, ja sen, mikä minussa on.
Olen elänyt kuvissa, sanoissa ja mielentiloissa.
Antanut ajatella itseni.
Kaksin käsin.

-

Kesäyön kuulumiset

Kesäyön ääni
ja äänettömyys
valoa vasten.
Kutistun kuulumattomiin.

Ja äänettömyys
elämää täynnä.
Kutistun kuulumattomiin,
maan pinnalle uupunut.

Elämää täynnä
duuri ja molli sekoittuvat.
Maan pinnalle uupunut
on hämillään ja vaiti.

Duuri ja molli sekoittuvat
valoa vasten.
On hämillään ja vaiti
- kesäyön ääni.
-

Nyrpiintyneet naamat

Häissä,
rakkauden juhlassa,
peilit ovat kirkkaita.

Häähepeneiden takaa
kurkistelevat evätyt ilmeet,
joita ei arjessa naapurille näytetä.
Jotka peitellään maalien, krumeluun,
etäisyyksien,
rahanhajun alle.

Kasvoilla käy nyrpeys,
jos puolisolla näyttäisi olevan hauskaa.
Kun ilta etenee, naamalihasten pitäminen auvoisessa asennossa on mahdotonta.

Puolisolle on annettava selän takaa sanaton lupaus.
Lupaus siitä,
että ilo, minkä puoliso itselleen sallii,
boolimaljan vajetessa,
nostetaan syytelistalle.

"Ilo ilman minua on kielletty.
En salli sitä sinulle saati itselleni.*
Ilottomuustakuu on hääjuhlan pitävää.

Onnellisuuden mittarit on esitettävä julki konkreettisemmin.
Tavarana, statuksena, suoritusten määrinä -
omina tai vielä mieluummin lasten.

"Kuka kurja luulee ilmeiden, olemuksen, huolimattomien sanojen kertovan onnesta tai onnettomuudesta mitään..."
"Joku luuseri."

"Onni on sitä, mitä sanon.
Minkä haluaisin olevan.
Minkä siirrän syrjään,
eläkepäivien varalle,
tai seuraavan elämän."

"Onni ilmestyy tyhjästä
heti, kun astumme kromattuun citymaasturiimme.
Se odottaa meitä viimeistään täydelliseksi sisustetun 140 neliömme ovella.
Tai ainakin sitten, kun...
Olemme uskovinamme. Olkaa uskovinanne."

Valheella on lyhyet jäljet.
Mikä mitta on lyhyt?

Miten paljon kulissien takaista kurjuutta on liikaa?

Kun mikään ei riitä.


-

Häät Hanhijärvellä

Eli kuinka Pitkolan tyttö vihille pääsi...


Ilmaantui nainen
ja naiselle raavas mies.
He kipusivat
yhteisille ratsaille.
Hiukset yhä hulmuavat.

-
Nainen naurahtaa.
Mies yhtyy häneen, iloon.
Lupaava lause
saa jatkamaan, jakamaan
vuoteen, lämmön ja tuulet.

-
Naisella nauru,
miehellä vahvat aikeet.
Yhteiset elkeet
Ensimmäinen kesä jää
kukkimaan läpi vuosien.

-
Nainen suutelee
miestä kuin pääsky kesää.
Hääväki heltyy
ikivihreän lemmen
tulviessa vuoteeseen.

-
Yhteisen pesän
hirret yhä horjumatta
kantavat vuodet
- kaikki ne kauniit, kiivaat.
Pitävät lupauksen.

-
Kymmenen kesää
kertoo rakkauden määrän,
julkituo aikeet.
Miten pitkät ovatkaan
rakkauden askelmitat.

Tankabuumi

Pilvi kirkastaa
kesän kasteen raikkaaksi
onnen tuuleksi.
Saamme luvan hypätä
lätäköstä lätäkköön.

-

Sydänten kesken
vaihdetaan salaisuudet,
uhot ja armot.
Kasvetaan korkealle
kuusen latvatähdiksi.

-
Vuodet vaihtavat
onnen ja surun virran
suuntaa ja voimaa.
Keskelle sydäntä jää
rakkauden päämaja.

-

Aamu-unisen
vedenjakajan kuppiin
kertyy kastetta.
Helle juo sen janoonsa,
röyhtäisee ja kiittelee.

-

Ei sade suojaa
ketään tähtisumulta,
valon voimalta.
On itkettävä tyhjiin
sydänten esterata.

-

Kadehdittua satua

Vuodet kääntävät ne esiin,
kuvien taustat,
harmaata ja härmää, huokuen
kateutta, kauhua ja kaunaa.

Kuvien taustat
paljastavat odottamatonta
kateutta, kauhua ja kaunaa,
Pinotexilla peiteltyä.

Paljastavat odottamatonta
vaarallista elämää,
Pinotexilla peiteltyä
pettymystä ja pahaa mieltä.

Vaarallista elämää,
harmaata ja härmää huokuen,
pettymystä ja pahaa mieltä.
Vuodet kääntävät ne esiin.

-

Olen kuusi

Katson käsieni varjoa:
minusta on tullut kuusi.
Seison suorana, vaiti.
Olen itselleni outo puu.

Minusta on tullut kuusi,
turhasta riisuttu joulukuusi.
Olen itselleni outo puu,
koruttomasti ojennuksessa.

Turhasta riisuttu joulukuusi.
En enää kimalla enkä korista
Koruttomasti ojennuksessa.
Kahleeton ja suora.

En enää kimalla enkä loista.
Seison suorana ja vaiti.
Kahleeton ja suora.
Katson käsieni varjoa.

-

Tankoja havitellessa

Karjun kesäyön
voimasanoja: elo,
ilo ja valo!
Kiroan häävalssini
muistin menetetyksi.

-
Kuusi kapinoi
tämän kesän kipeitä
valon varjoja vastaan.
Lemmikin sini vaatii
naavapartaa nauramaan.
-

Kesätukka luo
varjon kuin raparperin
viileä lehti.
Vihreä tuuli antaa
aurinkonsa hulmuta.

Kirosanoista kaunein

Lemmikit kiroilevat kesäyössä
voimasanojaan:
Elo, ilo ja valo!

Kuusi karjuu, kaipaa
syksyn harmaisiin sateisiin.
Se odottaa, ettei tarvitse enää odottaa.

Aurinko puolustaa oikeutta helteisiin,
kuu kuuluttaa kaiken olevan kuitenkin puhdasta pimeää.

Minä odotan.

Yksinäinen kaksintaisteluni
herättää henkiin
niitä, jotka uinuvat sateissa, syvänteissä ja nieluissa.
Niitä, jotka ovat olemattomissa.
Niitä, joihin uskoo uskomatta.

Kukkien kauneus on kukkeimmillaan
niiden tuoksua odotellessa.
Tämänkin kesän tuomet ovat jo kuihtuneet,
eikä kieloillakaan ole enää kuin tiima tai kaksi.

Tunnustelen nuppujeni siloista, aristavaa pintaa.
Vedän henkeeni oranssinpunaisia aavistuksia.
Päätäni pyörryttää huuma ja haikeus.

Minä odotan.


Minä odotan.

-

Ajankarkausvuodet vol. 2

Minne ovat kadonneet ne tunnit, jotka matelevat?
Onko minun kiintiöni jo käytetty?
Onko niitä enää olemassakaan?

Muistan, että niitä on ollut perjantai-päivinä työmailla, kaukolinjojen junissa ja busseissa matkalla jonnekin,
lomien ja juhlapäivien edellä, puheluita odotellessa, ruoan hautuessa uunissa, päätöksiä ja paranemisia odotellessa,

En muista milloin ja missä olisin niitä viimeksi kohdannut...
En muista miltä silloin tuntuu, kun tunnit kestävät pieniä iäisyyksiä...

Niissä tunneissa oli toivoa, täyttymyksen odotusta,
onnea siitä, mitä oli tulossa,
hekumaa ja hurmaa,
kun kaikki oli niin täydellistä kuin saattoi itselleen sallia, ja enemmän.

. . .

Heiheihei!!!

Tässähän miä olen, toisissa ajatuksissa!

Onhan niitä vielä. Jos ei enää tunteja,
niin päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia, jotka eivät tunnu löytävän päätettään...
Kiitoradan pituisia.
Kun odottaa ihmettä.
Ja sitä toista.

-

Ajankarkausvuodet

aika hyppelehtii
edessä olevan imussa
ei hidasta, ei hiljennä
- tahti on alati kiihdyksissä

kompuroin ajan käsikynkässä
polvet kolhuilla
sydän paniikissa
sielu askeleittain jäljessä

ei auta nöyryys
ei maltti

ei ole kahvaa, jota kääntämällä sellaista kitkaa syntyisi, että saisin kävellä omissa rytmeissäni

aika on tuhlaavainen
se tunkee tunteja toisensa perään
en ehdi pysähtyä yhteenkään
pidemmäksi aikaa
- korkeintaan tunniksi
ja tunnin määräaika on vähempi kuin koskaan

-

Arkimailla

Astuin arjen ovesta.
Juhlan helmat laahustivat hetken perässä.

Eläydyn arkielämiseen.
Karheammin kuin haluaisin. Tai luulisin haluavani.

Taidan kuitenkin haluta.
Hakeutua mutakuoppaan.
Ryvettää haaveitani,
antaa toiveiden kaatua ja maatua
siihen tunkioon, jossa ovat muhineet niin monet unelmat tätä ennen.

Missä ovat kannustushuudot? Kannustuspalkkiot?

Kannustan itseäni olemaan hukassa.
Aika kolkuttelee ikkunaan.
On pakotettava mieli kuuroksi.

Arkihuonoa...
Arkihyvää...

Hyvä on.

-

Mistä näitä runoja oikein tulee...

Annan itseni improvisoitua improvisoitumisen jälkeenkin.

Onko entisen elämän liikaprovosoitumiseni vaihtunut improvisoitumisyliherkkyyteen?

Bonukset ennen kaikkea. Kaiken jälkeen.

-

Kesätukka kuin raparperia.

Samalla kertaa saa varjon.

Se rantaleijonan visiitti.

Kusitauko tulee tarpeeseen,

kun punaisesta varresta raastetun mehun kirpeys kiristää rakon äärimmilleen.

Rakkolaastaria on varattava kesäisiin aamuöihin.

Jättösanat voivat kuulua kenen tahansa suudelmasta.
Kenen tahansa korvalliselle.

Kuulija vetäytyy varjoonsa, 

ei halua auringonsäteiden pilaavan hylätyksi tulemistaan.

Antautuminen olisi antautumista.

Rakot, risukot, tauot, tasamaat, varjot ja viivästykset...
Kaiken on kestettävä.

Sillä säteiden voima on vastustamaton.

Silloin kun taivas on avannut akkunansa.

-

Sanarannassa

(Heitän höhlän, suuruudenhullun toiveen huolettomasti ilmaan. Eikä aikaakaan, niin voi kauhistus, sanoi jo Tommy vai oliko se sittenkin Tuppence...)

Joudun sanapolulla järvenrantaan, jossa on rantasauna.
Kesäiltana sinne kuuluu palata tanssilavalta.
Lavalta lavolle.

Humpassa on tullut hiki. Joka valssin tahtiin keinahdellessa on taas haihtunut.
Foksi on väsyttänyt jalat. Joita on voinut väliajalla heilutella kaiteella istuksiessa.
Pullo keltaista jaffaa on juotava. Tai kaksi. Ehkä toinen kuitenkin punaista.
Makea vaatii suolaista. Joko suukon suoraan suulle, tai sitten hiillostetun makkaran. Sinapilla. Tuplasinapilla. Voipaperissa. Suun voi pyyhkäistä vaikka herrasmiehen hihaan.

Herra suutelee kädelle kiitokseksi. Kiitoksista.
Herra on ohimenevä. Tällä kertaa.

Hyttysiä en iltaani salli. Ne lymyilevät kuusien katveessa. Kauempana. Kylläisinä. Kiusaamatta.

Verenhimoton ilta.

Himoja on, mutta ne kohdistuvat muuhun.
Miehen silmiin ja suuhun.
Sieluun. Miehen, joka ei vielä ole. Tässä ja nyt.
Mutta himoamasta se ei minua estä. Ehkä himoan enemmän kuin totista miestä. Sitten kun.

Ja onko se verenhimoa sekin, jos haluaa vierelleen miehen, jonka veri kohisee minun tähteni korvien välissä, ja jalkojen.
Jonka silmät verestävät kaiken sen valvomisen jälkeen. Kesäöisen aamuviiteen valvomisen. Tai yli yön.

Kun ei ole saatu tarpeeksi siltikään. Kun yö ei riitä, ei tunnit eikä varsinkaan minuutit.
Niiden ei halua kuulla kuluvan. Niitä ei saa näkyä. Edes taivaan väriskaalasta ajankulua ei tule päätellä.
Jos tuntien on mentävä, menkööt huomaamatta, vaivihkaa. Sinne minne ikinä ovatkin menossa, taaksepäin, mennyttä kohti.

Saahan ne sieltä takaisin. Kun niitä tarvitsee. Muistellakseen. Aikaa aikaa sitten.

Aion vielä löylytellä. Maata lauteilla kaikkineni. Selätettynä. Kun vieläkään ei ollut aika.

Kiuas kihisee. Kuumuus kutittelee.
Kaipaus kallistaa päänsä syliini. Koskettaa käteni vartta. Kuulee sydämen huokaukset.
Katsoo kirjaimia kellastuneella paperilla. Toivetta, joka vuoroin haalistuu, vuoroin vapisee voimani edessä.

Aion saada. Saan. Saan saada.
Tarpeekseni illasta aamuun. Rannasta, saunasta, saavutetusta onnesta.

Levossa vielä.
Se luvattu. Itselle luvattu.
Vahvasti uskottu.

Yhtenä iltana... yöttömänä yönä... ylihuomenna...

Kangaslammin paratiisi

Kangaslammin paratiisissa on aina paras sää.

Tienvarsilla kukat katsovat silmiin kuin Koulun värikuvakasviossa.
Järven sini on ottanut mallia Tikkurilan värikartasta.
Tuomet tuoksuvat valssin tahdissa.
Ruoho on sitä vihreää, mitä löytyy aitojen rakaa.
Pääskyset lentävät yhtä korkealle kuin taivas.
Kirkonkellot soivat pyhäaamun rauhaa.

Sää hymyilee, vaikka sataisi.

Ja elämä nauraa hekottaa.

-

Haikailua

kaikki säät
päässä sekaisin

kaikki ajat
sotkuisissa tiloissa

kaikki kaunis
etsii rumaa rinnalleen
näkyäkseen selvemmin, kauemmas
kuuluvammin huutaakseen

kaikki suunnat
risteilevät sinnetänne

kaikki
ei ole mitään
ja silti se on kaikki

-