ulvoo outo koira.
Seison ikkunan ääressä ja juon.
Näen hänen varjonsa,
hän näyttää etäisesti tutulta.
Vuodet muuttivat
äänet intohimoiseksi barokiksi.
Katsellessamme yötä,
ne vääristyivät rokokooksi.
Oikeastaan en tiedä
onko niin, vai kuvittelenko vain...
Vuodet ovat sievistelleet
äänet rokokooksi.
Eromme on totta.
Katson yöhön:
siellä on kaikki,
mutta sitä en halua nähdä.
Haluan huutaa kuin
se koira pimeydessä,
vaikka en ymmärräkään, mitä se sanoi.
Otan aseen lipaston laatikosta.
Näen mustan varjon.
Käteni alkaa vapista,
kiihko on ohi.
Minut pysäytetään jälleen kerran.
Pimeä nostaa hiukset pystyyn.
Pelkään, sillä liipasinta painava sormi kuuluu murhaajalle.
Laukaus rikkoo pimeyden.
Tuomari kutoo sanoistani verkon.
Nukun yöni huonosti
vahakynttilöiden hämärässä.
Aamulla ei ole enää aitaa,
ei ole mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti