ilosta,
ihastuksesta.
Kun lapsensa viettää vapaapäivää kirjakaupan myyjättären työstään,
lauleskelee poppikoneen säestyksellä Vanhaa virttä Taalainmaalta,
muistelee runojaan lapsista ja äidistä
muistelee runojaan lapsista ja äidistä
pohdiskelee kesäisen runokahvilan sisältöä ja sanomaa,
soittelee Mokassa ukulelea,
harjoittelee Pupulassa runoja pelosta ja suojasta...
Kysynpä äidiltä:
"Olisitkos ikinä uskonut,
että Kokkare
ent. Murunen
tällaiseksi Lohkareeksi
kasvaa?!"
"Minä tiesin sen",
hän vastaa minulle.
Hämmästyn.
Hän tietää!
Hän tiesi aina ennenkin.
Häntä ei yllättänyt mikään.
Äiti oli enkeli ennen,
äiti on enkeli nyt.
Enkeli tietää,
tuntee,
tahtoo hyvää.
Enkelillä on ainaisjäsenyys ihailijakerhossa.
Hän istuu eturivissä,
aplodeeraa,
hymyilee ja katsoo silmiin,
ei tee itsestään numeroa.
Hänessä on kolme kirjainta.
Ää, ii ja tee.
Tai neljä.
Ii.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti