Sen pituinen se.
Punainen viitta ja hilkka heilahdellen astun eteenpäin, askel askelelta. Elämä ripottelee onnen murusia polulleni. Niitä koppaani keräillen kuljen kohti Mantelipuutaloani, jossa isoäiti, viisastunut minä odottelee pitsihörhelöissään minua saapuvaksi.
Lampaiden vaatteisiin sonnustautuneet susihukat eivät pelota. Tanssin susien kanssa lennokkaan valssin, hartaan menuetin, hupaisan letkajenkan... kuuntelen tarinan jostain elämästä, tai kaksi. Kesken ilonpidon jatkan matkaa. Vasta mutkan takana tunnistan pedon ja huokaisen.
Muruset saavat matkan tuntumaan onnelta itseltään. Susikohtauksetkin saavat. Äidin neuvoja noudatan sen verran, että tunnen olevani turvassa. Poikkean silti polulta, palatakseni sille uudelleen, kunhan olen nähnyt, että sivupolulla on merkityksensä. Sudetkin ovat silminä minulle. Harha saa pääpolun näkymään selkeämmin. Ja ilolla uskomaan - ja vähän surullakin - mutkan taakse....
Olipa kerran...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti