Minne ovat kadonneet ne tunnit, jotka matelevat?
Onko minun kiintiöni jo käytetty?
Onko niitä enää olemassakaan?
Muistan, että niitä on ollut perjantai-päivinä työmailla, kaukolinjojen junissa ja busseissa matkalla jonnekin,
lomien ja juhlapäivien edellä, puheluita odotellessa, ruoan hautuessa uunissa, päätöksiä ja paranemisia odotellessa,
En muista milloin ja missä olisin niitä viimeksi kohdannut...
En muista miltä silloin tuntuu, kun tunnit kestävät pieniä iäisyyksiä...
Niissä tunneissa oli toivoa, täyttymyksen odotusta,
onnea siitä, mitä oli tulossa,
hekumaa ja hurmaa,
kun kaikki oli niin täydellistä kuin saattoi itselleen sallia, ja enemmän.
. . .
Heiheihei!!!
Tässähän miä olen, toisissa ajatuksissa!
Onhan niitä vielä. Jos ei enää tunteja,
niin päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia, jotka eivät tunnu löytävän päätettään...
Kiitoradan pituisia.
Kun odottaa ihmettä.
Ja sitä toista.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti