Häissä,
rakkauden juhlassa,
peilit ovat kirkkaita.
Häähepeneiden takaa
kurkistelevat evätyt ilmeet,
joita ei arjessa naapurille näytetä.
Jotka peitellään maalien, krumeluun,
etäisyyksien,
rahanhajun alle.
Kasvoilla käy nyrpeys,
jos puolisolla näyttäisi olevan hauskaa.
Kun ilta etenee, naamalihasten pitäminen auvoisessa asennossa on mahdotonta.
Puolisolle on annettava selän takaa sanaton lupaus.
Lupaus siitä,
että ilo, minkä puoliso itselleen sallii,
boolimaljan vajetessa,
nostetaan syytelistalle.
"Ilo ilman minua on kielletty.
En salli sitä sinulle saati itselleni.*
Ilottomuustakuu on hääjuhlan pitävää.
Onnellisuuden mittarit on esitettävä julki konkreettisemmin.
Tavarana, statuksena, suoritusten määrinä -
omina tai vielä mieluummin lasten.
"Kuka kurja luulee ilmeiden, olemuksen, huolimattomien sanojen kertovan onnesta tai onnettomuudesta mitään..."
"Joku luuseri."
"Onni on sitä, mitä sanon.
Minkä haluaisin olevan.
Minkä siirrän syrjään,
eläkepäivien varalle,
tai seuraavan elämän."
"Onni ilmestyy tyhjästä
heti, kun astumme kromattuun citymaasturiimme.
Se odottaa meitä viimeistään täydelliseksi sisustetun 140 neliömme ovella.
Tai ainakin sitten, kun...
Olemme uskovinamme. Olkaa uskovinanne."
Valheella on lyhyet jäljet.
Mikä mitta on lyhyt?
Miten paljon kulissien takaista kurjuutta on liikaa?
Kun mikään ei riitä.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti