Aikuiset ystäväni -kirja ottautui käteeni. Selailin. Suuri osa menneistä ystävistä on muistilokeroitunut. Olen menneiden määrästä hämmentynyt.
Muistan heitä hyvin harvoin. Hyvällä silloin kun muistan.
Olen käynyt heistä kivuttoman huomaamattomat tai pitkällisen kivuliaat luopumissuruni.
En kaipaa heitä. En tunne. He ovat käsialoja, muistumia, valittuja sanoja paperilla.
Tunnistan heidät. Heidän entiset minänsä. Tai tunnistaisin, jos miettisin heitä hetken.
Olen muuttunut elämässäni. Elämäni on toinen. Uudempi. Jaksan sitä hyvin. Soisin sen jatkuvan hyvänä. Pidän siitä hyvänä.
Elän parhainta aikaa. Olen parhaassa iässä. Olen ollut aina, huomaan jälkeen päin. Olen itselleni parhain.
Elävätkö ystävänikin, ne entiset, joiden elämästä en tiedä, hyvin? Ovatko he muuttaneet elämäänsä? Puuttuuko heiltä muuta kuin minä? Puutunko minäkään?
Jos saisin toivoa mahdottomia, haluaisin heiltä jokaiselta kirjeen. Minulle osoitetun.
Haluaisin tietää jättämistäni jäljistä. Se olisi kaunista. Se saattaisi olla hyvin hyvin kipeää.
Se kertoisi minusta. Minulle.
-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti