Kun vihdoin perustelin tämän elon ja ilon talon....kaikki saatesanat onkin surusta tehty... Se särkyy päässä, karhentaa silmäkulmat, rahisee luomenreunuksissa, ruopii niskaan kuoppaa...
Tämän talon peruskivien väliin tulee itkumuurilaastia... Tahtoisin pestä lattiat ja kirkastaa ikkunat kyyneltulvavesillä... mutta pato, josta ne uskallan laskea vyörymään, on... ei ole tässä ja nyt... sulunavaajaa... on vain kanavanvartija...
Uniin tahdon näkemään, millaisiin kuviin minut kutsutaan... Odotan aamua saadakseni tietää ja silti haluaisin illan jatkuvan aamuun, vuorokauden rajan himmenevän niin että huomennakin jatkuisi vielä tämä päivä... en raaskisi päästää tätä vielä pois... en ole valmis huomiseen...
Antaisit minun levähtää... uinahtaaa... viivähtää... jäädä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti