Elämä näyttäytyy juuri sellaisena, arvaamattomana vekkulina, kuin sen olen oppinut viime vuosina tuntemaan... Makaan kouristuksissani, kouriintuntuvissa tuskissani maassa...
Suruheinikko allani märkii suolaista vettä... joka vuotaa minusta... nyyhkivinä noroina... pitkin ristiselkää...
Minua kylmää...
Aina suojainen mäntymetsäni vaihtaa väriään kalmankalseaan kuusenvihreään... painostaa niin, etten näe polun seuraavaa mutkaa, jonka tiedän kyllä tulevan... ehkä pian... tai vasta... tai vieläkin myöhemmin...
Minulla on kaikki. Mutta miksi se kaikki upottaa vankat pohkeeni hetteeseen...
Ja kesken tämän surunvalittelun postimies soittaa yhdesti, itkuni vaihtuu kertatyrskäyksellä nauruksi ja iloksi.
Elämä, sinä pentele, et anna minun itkeä itkujani rauhassa, tälläkään kertaa... Minulla olisi ollut sille aikaa kokonainen päivä...
Tästä mitään tule... kun on ystäviä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti