Masennus sai luvan. Luvan tulla. "Tule sellaisena kuin olet", sanoin. Ääneen ja itselleni. Kokonainen viikonloppu on annettu vain sitä varten.
Ei se halunnut. Valloittaa minua.
Perjantai-iltana. En saanut jäädyksi kotiin. Menin peilaamaan mieltäni muiden mieliin. Piirsin kasvoilleni tarkkailevat silmät ja hempeän suun, punersin pyöreät posket. Valitsin heiluvat helmat ja pitkät varret saappaisiini - kahluusaappaat itkulätäköitä varten. Mutta elämä kantoi minut kohteliaasti kynnyksen yli, ilotalon puolelle. Minua lahjottiin tanssinakselin, lauluin, lumumboin ja kuohuviinein. Annoin peilien lausua kauniita sanoja. Kohotin suuni suudeltavaksi. Kättäni kurotti lämmin käsi.
Lauantaiaamun kirpeys päänahan alla tarjosi taustavoimaa morkkikselle. Syötin itselleni suuta sulostuttavaa, mummolalta maistuvaa lämmintä velliä. Sulattelin kielelleni jumalten ruokaa, halvaa. Huumaannuin makeasta maailmasta.
Kävelin aurinkoa päin ystävän luo. Huone täyttyi puheesta kirjoittamisesta. Ja elämästä. Suulakea helli pitkän kaavan mukaan leivottu kasvispiirakka ja valkeanvihertävä viini. Larsenin pullottama jalo juoma terästi katsetta. Seurue päätyi laulun äärelle. Lauloin itselleni "Sä onneni oot", "C'est la vie" ja "Whenever wherever". Ihahduin niistä sävelistä ja sanoista. Kotiinpalaajan taivaalla pilkehtivät suuret tähdet.
Sunnuntaiaamuna seitsemältä aurinko tunki lupaa kysymättä vuoteelleni. Suljin kevyet silmäni uuteen uneen. Sallin kaksi lisätuntia suloista tyhjyyttä.
Venyttelin ruumiini hallelujia varten. Rakastin jäätyneen tien rasahtelua kirkkotiellä. Temppelissä halasin hymyjä, puolin ja toisin. Kopsahdin kiitollisuuttani ikonin eteen ja sytytin tuohuksen elämälle. Kopsahdin vielä toisenkin kerran. Täytyin ilolla laulaessani tuhatvuotisia sävelkulkuja. Ne nostivat minut kaksi tuumaa korkeammalle. Kohotin katseeni uudestaan ja uudestaan katossa levollisesti pysyviin kuviin, profeettoihin ja muihin pyhiin.
En enää tunnista sitä m-kirjaimella alkavaa sanaa, jolla itseäni uhkailin koko viikon. Toivoin tiukasti sulkeutuvia sälekaihtimia, ettei minun olisi pakko katsoa valoon. Mutta elämä on valintoja, joskus pimeän puolesta, joskus valon. Annan valon voittaa minut. En anna sen minua velvoittaa, mutta... Toistaiseksi valitsen sen. Ennen kuin pimeä perustelee uudelleen paremmuutensa.
Valon määrän voi annostella hetki kerrallaan. Pimeäkään ei maksa mitään.
Kruunuksi tälle päivälle nostan maljan, kaverini Frasierin kunniaksi - Starbucks Seattle Latte maistukoon!
_
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti