Uskon yksinelämiseen. Kymmenen vuotta sitten luulin yksinelämisen olevan mahdollinen mutta tilapäinen ilmiö. Kolmekymmentä vuotta sitten en olisi uskonut, että jonain päivänä elän yksin. Neljäkymmentä vuotta sitten en olisi uskonut löytäväni elämäni miestä, luulin eläväni vanhanpiian elämän. Viisikymmentä vuotta sitten minusta ei ollut miettimään uskomisia.
Viisikymmentä vuotta sitten lauloin virsiä yläkerran rappusilla. Neljäkymmentä vuotta sitten luulin, etten osaa laulaa. Kolmekymmentä vuotta sitten luulin, että säveltapailun opettajani erehtyi luulemaan, että osaan laulaa. Kymmenen vuotta sitten uskoin olevani laulurivistön heikoin lenkki. Nyt vain laulan.
Kymmenen vuotta sitten mietin koko ajan mahaa. Kolmekymmentä vuotta sitten luulin, että minun pitää laihduttaa. Neljäkymmentä vuotta sitten luulin olevani lihava. Olen jälleen kokoiseni kuten viisikymmentä vuotta sitten.
Viisikymmentä vuotta sitten uskoin isää ja äitiä - vaaria ja mummoakin. Neljäkymmentä vuotta sitten luulin, että kaikkiin auktoriteetteihin pitää uskoa. Kolmekymmentä vuotta sitten uskoin isää, äitiä ja miestäni. Kaksikymmentä vuotta sitten luulin, että miestäni ja esimiestäni on uskominen. Kymmenen vuotta sitten aloin uskoa elämään. Nyt uskon elämään, toivoon ja itseeni.
Viisikymmentä vuotta. Uskoa, toivoa ja rakkautta. Mikä niistä on suurin?! Uskon, että se on toivo. Ja luulen rakastamisenkin olevan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti