havahdun kallion korkuiseen tunteeseen, auki revenneeseen ajatukseen, joka säväyttää minut, riepoo silmät auki, ja korvat, kesken tämän kaksi viikkoa kestäneen hämärän hiljaisuuden, iki-ikioman ajan
tämä yksinäisyys on minun kotini, tässä minun on hyvä olla, se on minulle enemmän koti kuin tämä kaksio, jossa asun, jossa vähien ikkunoiden takia en tahdo saada tarpeeksi ilmaa, jossa sen seinien ohuuden takia en tahdo saada oltua niin yksin kuin haluaisin...
tämä on minun oma olotilani, kotoisuuteni, tuttuni ja turvani, en osaa enää kuvitella muuta, en ainakaan niin, että se koskettaisi minua, saati että odottaisin...
ihmiset yllättävät meidät, kerta toisensa jälkeen, tällä kertaa minä itse yllätin ihmisen minussa, tällä kirpaisevalla, kuohahduttavalla ajatuksella...
en olisi koskaan kuvitellut sanovani itselleni näitä sanoja, ainakaan niin, että olisin sanojeni takana, paitsi järjissäni, niin myös tunteissani...
elän ihmisenkokoista elämää... ilman parisuhdetta, ilman shampanjaa, ilman sesonkivaatteita, ilman parveketta, ilman matkustamista, ilman televisiota, ilman autoa, ilman vakituista työtä, ilman tiskikonetta, ilman seksiä, ilman toimivaa keittiötä, ilman sisäisiä tarkastajia, ilman jäsenyyksiä johtokunnissa,
ilman romaanikäsikirjoitusta, ilman Mantelipuutaloa, ilman ihailjoita, ilman kitaristia, ilman arjenjakajaa, jota kiinnostaisin joka päivä, ja jokakinen yö...
ilman pitkäntähtaimen suunnitelmia, ilman matkalippua, ilman enkelinsiipiä, ilman mökkiä ja majaa, ilman projekteja, ilman selkeää polkua, ilman rantakalliota ja vedenäärtä, ilman alasluotua katsetta pilvien päältä, ilman äitiä, ilman sisaruksia,
ilman tietoa siitä mihin tuhkani sirotellaan, ilman muikunmätiä ja smetanaa, ilman kosijoita, ilman pienkoneasiantuntijaa, ilman pähkinänsärkijää, ilman jouluvaloja, ilman joulunviettoa, ilman psykoterapeuttikoulutusta, ilman haitarinsoittotaitoa, ilman karaokelaitteita,
ilman vyötäröä, ilman kunnon silmälaseja, ilman Savonlinnan Oopperajuhlia, ilman keinutuolia, ilman rusketusta, ilman lapsuudenystäviä, ilman muusaa, ilman rakastajaa, ilman iPadia, ilman jivenaskelia, ilman kulmakarvatatuoineja, ilman dekoltee-voidetta, ilman kirkkokuntaa, ilman laulutunteja, ilman...
tämä lista ei lopu...
hyvin elettävää elämää on ilman kaikkea edellämainittua...elämää on vielä enemmän, kun on aikaa, tilaa, tyhjyyttä, hiljaisuutta, luopumista, kohtuullisuutta, vaatimattomuutta ja sitä ettei vaadi... tämä elämä on syvältä, hyvältä syvältä...
olen elämälle kiitollinen - tuolle parhaimmalle logistiikka-asiantuntijalle, hyvistä parhaimmalle opettajalle - joka jaksaa läksyttää minua edelleen yksinäisyyden ehdoilla, ehdoitta, elämän omin ehdoin...
yksinäisyydestä minulla on opittavaa, hyväksyttävää, oivallettavaa... ja kääntäen: minulla ei taida olla tässä elämänvaiheessa opittavaa parisuhteista... ilman että syyttäisin tästä tilanteesta kummitätini langettamaa miehettömyyden kirousta...
yksinäisyyttä on edelleen katsottava tiukasti silmiin, oltava levollisesti sen sylissä, kuljettava sen kanssa käsi kädessä, ja käännettävä sille selkänsä pieniksi hetkiksi, kun jollakulla on hetki aikaa kohdata minut, kuulla minua, jakaa minun kanssani...
yksinäisyyden kanssa on tultava elinikäiseksi ystäväksi, niin ettei meitä voi edes kuolema erottaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti